Saatteeksi: Sonja Falkin blogikirjoitus julkaistiin alun perin Seurakuntalainen.fi -sivustolla 13.10.2010.

Mietteitä YLE:n Homoillasta

Sonja Falk

Olin eilen mukana YLE TV2:n Homoillassa yhdessä parinkymmenen muun keskustelijan kanssa. Vaikka aikaa keskustelulle on peräti kaksi tuntia (katselijoiden mielestä siis varmaan ihan liikaakin), ei siinä paljon ennätä sanoa. Puheenvuoroa ei yleensä saa oikeassa kohdassa, ja sitten kun sen saa, aihe saattaa jo olla vaihtunut ja joutuu miettimään lähestymiskulman uudelleen. Kokeneet keskustelijat, kuten Päivi Räsänen, Pasi Turunen, Matti Repo ja monet muut vetivät hyvin pisteet kotiin. No olenpahan nyt itsekin yhtä kokemusta rikkaampi. Erityisen iloinen olen piispamme Matti Revon hyvin selkeästä ja perustellusta esiintymisestä ohjelmassa. Jyrki Richt toimi juontajan ja puheenjohtajan roolissaan mielestäni ammattimaisesti ja tasapuolisesti.

Homosuhteet, valtakulttuuri ja kirkko

Ohjaaja Mikko Roihan kommentit olivat itselleni kaikkein avartavimpia. Kiitän häntä laadukkaasta ja vastapuolta kunnioittavasta keskustelusta. Arvostan sitä, että hän rehellisesti toi esiin näkökulman, että osa homoista ei todellakaan tahdo jakaa "keskiluokkaista ihannetta" avioliitosta. Se, mikä ei mediassa käy koskaan ilmi, on, että itse asiassa hyvin suuri osa homoista ei tätä ihannetta jaa.

Kirjoittaja on Kustannus Oy Uuden Tien kustannuspäällikkö.

Ennen lähetystä tutkin tilastoja koskien homosuhteita ja yllätyin aidosti seuraavista luvuista: Parisuhdelaki on ollut Suomessa voimassa pian kymmenen vuotta, ja silti viime vuoden tilastot kertovat, että alle 1400 homo- ja lesboparia elää rekisteröidyssä suhteessa. Jos homoseksuaaleja on aikuisväestöstä noin kaksi prosenttia, peräti 95% homoseksuaaleista ei ole rekisteröinyt suhdettaan. Suhteensa rekisteröineet ovat siis hyvin pieni marginaalin marginaali. Herää kysymys, onko tämä lainsäädäntö ollut lainkaan tarpeen? Sitä eivät tunnu tarvitsevan edes homoseksuaalit.

Tästä voi tehdä hyvin sen johtopäätöksen, että mikäli homo- ja lesbopareille järjestettäisiin jatkossa kirkkohäitä, asiasta innostuisi hyvin pieni joukko homoseksuaaleja. Kyseessä olisi jo marginaalin marginaalin marginaali. Keskimääräisessä kotiseurakuntani tilaisuudessa on luultavasti läsnä huomattavasti enemmän porukkaa kuin keitä tämä ns. kovasti kaivattu muutos koskisi. Onko tämä riittävä syy koko evankelisluterilaisen kirkon luopua Jumalan sanasta ja tunnustuksestaan sekä sen myötä aktiivijäsenistöstään? Onko tämä riittävä syy hajottaa koko kirkko? Rakkaat kirkon johtajat, palatkaa juurille, Sanaan ja tunnustukseen!

Vainoja ja syrjintää

Mikko Roiha toi esille myös toisen tärkeän näkökulman aiheeseen. Hän kertoi kokemastaan jatkuvasta väkivallan uhasta. Täytyy myöntää, että tämä on asia, jota en ollut tullut edes ajatelleeksi. Teema ei tietenkään tule esiin teologisissa keskusteluissa, johon lähinnä olen osallistunut. Olen tulkinnut viihdesarjojen esittämän väkivallan homoseksuaaleja vastaan propagandaksi, koska en ole osannut ajatella, että se voi tänä päivänä pitää paikkansa. Sanottakoon tässä: En hyväksy väkivaltaa sen enempää homoseksuaaleja kuin muitakaan ihmisiä kohtaan. En myöskään nimitteltyä tai muuta epäasiallista kohtelua. Kokemastaan uhasta huolimatta Mikko Roiha sanoi mielestäni myönteisellä tavalla rohkeasti, että hänelle ei ole niin tärkeää, hyväksyykö joku hänen homouttaan vai ei. Tässä hän oli eri linjoilla kuin muut homojen etuja puolustaneet.

Kenneth Liukkonen vertasi homoseksuaalien asemaa kirkossa noitavainoihin. Oras Tynkkynen säesti vertaamalla homojen yhteiskunnallista asemaa apartheidiin. Tämä siitä huolimatta, että homopareilla on lainsäädännöllisesti miltei samat oikeudet kuin aviopareilla. Ainoat erot ovat ulkopuolisen adoption mahdollisuus ja sukunimen maksuton vaihtaminen avioliitossa.

TV-juontaja Manne Maalismaa ilmaisi aivan ohjelman lopussa, että homojen kokemat kielteiset asiat, muun muassa nelinkertainen itsemurha-alttius ovat nimenomaan kristillisen uskon syytä. Aivan varma en ole, tarkoittiko hän todella näin, vai ymmärsinkö hänen puheenvuoronsa väärin. Hän oli tarkoituksellisen kryptinen sanomisissaan. Ehkä syytös oli hänestäkin liian yliampuva selvin sanoin sanottavaksi.

Kaiken kaikkiaan syytökset olivat niin rajuja ottaen huomioon lainsäädännölliset myönnytykset ja ilmapiirin muutoksen, että ymmärrän kokemuksen yhteiskunnallisesta syrjinnästä olevan ensisijaisesti sisäsyntyistä. Se ei häviä, vaikka yhteiskunta ja kirkko tekisivät mitä. Vaikka kirkko luopuisi Raamatusta ja ihmiskäsityksestään, avioliittoinstituutio murennettaisiin ja koulut valjastettaisiin homoliikkeen tavoitteiden ajamiseen, uhrinäkökulma ei väisty. Jos ihminen ei ole sisäisesti vapaa, häntä on mahdotonta vapauttaa.

Moniarvoisuus ja fobiat

Moniarvoisessa yhteiskunnassa erilaisista arvopohjista nousevat elämäntavat joutuvat väistämättä törmäyskurssille. Tarvitaan aitoa suvaitsevaisuutta, jotta kunnioittava keskustelu toisella tavalla ajattelevien kanssa on mahdollista. Moni kärsii nykypäivänä kristofobiasta, eli kristittyjen ihmisten pelosta. Kristityt ymmärtävät oman kokemuksensa perusteella hyvin, mitä on syrjintä ja miltä se tuntuu. Kristityn perheen lapsi voi joutua kiusatuksi uskonsa vuoksi. Tunnustava kristitty voi menettää työpaikkansa tai joutua muuten syrjityksi. Epäilipä lesboperheen äiti Heidi Kontkanen eilisessä keskustelussa, että oikeaa kristityn identiteettiä ei voi olla olemassa, vaan kyseessä on homofobia, johon keinotekoisesti otetaan Raamattu aseeksi. Hän siis tulkitsi kristillisyyden eräänlaiseksi mielenhäiriöksi - ehkäpä siksi, ettei hänen lähipiiriinsä kuulu ketään tunnustavaa kristittyä. Jos hän tuntisi edes yhden kristityn, hän tietäisi, että kristityt ovat ihan kunnollisia ja tasapainoisia ihmisiä, vaikka he tahtovat rakastaa Jumalaa ja lähimmäistään.

Ajattelen, että yhteiskunnassa tulee todennäköisesti aina olemaan kriittisyyttä homoseksuaalista elämäntapaa kohtaan (kuten myös kriittisyyttä kristillistä uskoa kohtaan). On kaikkien etu, että keskusteluissa tuodaan esille tämä kriittisyys juuri kristillisen uskon näkökulmasta. Tämä takaa, että samalla puhutaan aina myös homoseksuaalien ehdottomasta ihmisarvosta, siitä, että he ovat ihmisinä korvaamattoman arvokkaita, Jumalan kuvia. Näkökulma toimii siksi paineenpurkuventtiilinä. Jos kristillisestä näkökulmasta nouseva kriittisyys homoseksuaalista elämäntapaa kohtaan vaiennetaan, homokielteisyys ei katoa, vaan se saa yhteiskunnassa muotoja, joista puuttuu kristillisen uskon takaama täysi ihmisarvo homoseksuaaleille ihmisille. Jokainen voi miettiä, kuinka mielekäs olisi vastaava keskustelu, jossa kristittyjen sijasta istuisi joukko uusnatseja. Kristityt ovat tästä syystä homoliikkeelle rakkaita vastustajia, näin tahdon uskoa.

Paperi ja tunteet

Näyttelijä Elsa Saision kärkevin kritiikki kohdistui siihen, että osa keskustelijoista oli tulomatkalla lukenut papereita bussissa. Tällä kertaa piikki ei osunut minuun, sillä tulin junan kyydissä Lahdesta Tampereelle, enkä edes lukenut, vaikka hyvä se olisi ollut. Tiukka papereiden luku kertoi varmasti omaa kieltään siitä, että naisen ja miehen avioliittoa puolustavalta vaaditaan moninkertaista asiantuntemusta. Median suosimalla kannalla olevalle riittää se, että osoittaa voimakkaasti tunteita ja puhuu niistä. Niin. Tunneulottuvuus on keskeinen osa ihmisyyttä, mutta ei ainoa. Tietopuolta turvaamaan heille oli varmuuden vuoksi tuotu paikalle oma "asiantuntija", seksologi Tarja Sandberg.

Arvopohja, kirkko ja evankeliumi

Homoliikkeen edustajille vaikein osio tuntui olevan kirkon uskonnollisen ulottuvuuden ymmärtäminen. Myönnän, että on hankalaa, kun samassa keskustelussa puhutaan kahdesta eri tason asiasta: uskonnollisesta ja yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta. Yhteiskunnallisen tason asiat päätetään demokraattisesti; äänestäjät valitsevat omaa arvopohjaansa edustavat ihmiset edustamaan itseään. Tässä kristillinen arvopohja joutuu kilpailemaan. Se pärjää sen perusteella, kuinka hyvin sen pohjalta voidaan luoda edellytyksiä hyvälle yhteiskunnalle.

Kirkon sisällä taas ei voi laittaa arvopohjia kilpailemaan keskenään, sillä kirkon arvopohja on määritelty tunnustuksessa. Demokratia toimii ennen kaikkea siinä, että ihmiset voivat vapaasti valita, kuuluvatko kirkkoon vai eivät. Jos kirkko vaihtaa arvopohjansa, se lakkaa olemasta kirkko ja samalla se pettää uskollisimmat jäsenensä. Kirkon sisäisen demokraattisen päätöksenteon tulee tapahtua arvopohjan sisällä, eikä kohdistua arvopohjaan itseensä.

Kirkon uskonnolliseen ulottuvuuteen kuuluu myös puhe synnistä. Puhe synnistä selvästi suututti homoliikkeen edustajia. Se on juuri sitä "Raamatulla päähän lyömistä". Näinhän se varmasti on, mutta kaikkien päässä on kuhmuja, myös "heteroiden". Olen iloinen, että ohjelman loppupuolella avautui mahdollisuus tuoda esiin se, että puhe synnistä ei koske vain homoseksuaaleja, vaan jokaista ihmistä. Jumalanpalveluksessa on synnintunnustus, synninpäästö ja ehtoollinen juuri siksi, että jokainen kirkon penkissä istuva on syntinen ihminen, myös minä. Jokainen myös tarvitsee Jeesuksen sovitustyötä pelastuakseen. Kaikki ovat tässä samalla viivalla. Yhtä hengellistä isääni lainaten: "Jumala on aina ihmisen puolella." Tästä aiheesta olen toki moneen otteeseen aiemminkin puhunut ja kirjoittanut, mutta asia näyttää pysyvän ajankohtaisena.

"Rakkaat lapset! Kirjoitan tämän teille, jotta ette tekisi syntiä. Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman." (1. Joh. 2:2)

Kuninkaan paluu