Suvi Pelkonen

Olen aina ollut Isän tyttö… siitä saakka kun sain alkuni äitini kohdussa. Lapsena se lienee ollut paljon yksinkertaisempaa. Tosin myös jo lapsenuskooni mahtui epäilyä siitä, että onko se Jeesus nyt varmasti sydämessäni. Käsitys siitä, että olen syntinen ja tarvitsen Jeesusta kasvoi minussa varsin varhain. Kuinka voisin kelvata täydelliselle ja pyhälle Jumalalle? Riittääkö todella pelkkä armon vastaanottaminen? Muistan useita hetkiä, kun kädet puristuksessa rukoilin: ”Jos et vielä ole sydämessäni, niin tule nyt ja pelasta minut!”

Toinen tärkeä rukousaiheeni oli, että saisin jonkun uskovan ystävän. Seurakuntayhteyteni näes rajoittui lähinnä perheeseeni ja uskoviin perhetuttuihimme. Paikallisessa luterilaisessa seurakunnassamme ei ollut varhaisnuorille mitään hengellistä toimintaa, eivätkä kirkkomme järjestötkään juuri tee työtä alle rippikouluikäisten keskuudessa. Kun katson aikaa taakse päin, huomaan, että tuo hengellisen yksinäisyyden aika oli toisaalta erittäin tärkeä henkilökohtaisen jumalasuhteeni muodostumisessa. Ei ollut kuin Jeesus. Minun piti valita oma tieni kavereista välittämättä.

Ennen rippikoulua kävin erämaassa – pelästyin tunteitteni hiipumista. Se ihanan suloinen läheisyyden tunne Jumalaan oli kuin pelkkää unta vain. Taistelin epävarmuudessa siitä, oliko minut hylätty vai ei. Se pisti taas rukoilemaan enemmän: älä jätä, älä jätä, älä jätä. Eräällä rippikoulun oppitunnilla puhuttiin uskosta ja tunteista: usko on veturi ja tunteet vaunut. Pikkuhiljaa päästin irti ajatuksesta, että minun olisi pakko kokea jotakin. Luottamukseni kasvoi, kun ymmärsin, että Jumala on suurempi kuin minä ja minun tunteeni. Tämän jälkeen hengellisessä elämässäni alkoi taas vihertää. Tutustuin myös useisiin uskoviin ikäisiini, aloin käydä Kansan Raamattuseuran nuortenilloissa ja myöhemmin myös muissa seurakunnissa yli kirkkokuntarajojen.

Niin kauan kuin muistan, olen rakastanut asioiden pohtimista. Ystäväni lestadiolaisista helluntailaisiin herättivät paljon teologisia kysymyksiä pelastuksesta, synnistä, kasteesta, Pyhästä Hengestä… Mietin ja mietin monenmoisia. Kiinnostuin ja innostuin myös evoluutiokritiikistä, koska en koskaan ollut evoluutioon vaistomaisesti uskonut ja nyt saatoin pohtia asiaa myös loogiselta kannalta. Tunsin itseni monesti kovin varmaksi omien oppieni ja teorioitteni suhteen. Pohdiskelen edelleen yhtä paljon ja kuvittelen olevani varsin oikeassa siinä, missä ylipäänsä olen jotakin mieltä. Esitän mielipiteeni yleensä totuuksina ja ajattelen helposti muiden olevan väärässä. Määrittelen Jumalaa. Vasta hiljattain olen alkanut ymmärtää hiukkasen paremmin, millainen suuri ero on Jumalasta puhumisen ja Jumalalle puhumisen välillä, Jumalan ajattelemisen ja rukoilemisen välillä. Voin ajatella Jumalaa ja Jeesusta, voin tehdä teologisia päätelmiä, vakuuttua jopa monista Raamatun totuuksista, mutta jäädä silti tyhjäksi sisältä. Minun sieluni voi täyttää ainoastaan persoona nimeltä Jeesus Kristus ja hänen rakastava läsnäolonsa. Ilman häntä en ole mitään. Meille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin tulla hänen eteensä ja riisua itsemme kaikesta omastamme. Kuinka usein huomaankaan olevani kuihtumisen partaalla, koska en ole tehnyt sitä, en puhunut hänelle, enkä varsinkaan kuunnellut häntä – olen vain ajatellut häntä olematta häneen yhteydessä henkilökohtaisesti. Kuinka usein olenkaan täyttänyt itseni niin monilla ajatuksilla ja mielipiteillä, että olen lopulta ollut solmussa. Totuutena pysyy silloin ainoastaan: minä tarvitsen Jeesusta. En mitään muuta. Mikään muu ei minua pelasta.

Raamatuntulkintani ja päätelmäni eivät ole täydellisiä, eivätkä tämän elämän aikana tule täydellisiksi. Jeesus, jonka Raamatun lehdillä voin kohdata, on sen sijaan täydellinen – täydellinen kaikessa. En tiedä totuutta, vaan tunnen Hänet, joka on totuus. Käsitykseni hänestä ei sekään ole täydellinen. Onneksi ei tarvitsekaan, kun kerran Jeesus on juuri epätäydellisiä ihmisiä tullut pelastamaan. Hän on myös kärsivällinen ja aina valmis kanssakäymiseen, jotta oppisimme tuntemaan häntä paremmin. Ja kerran – kerran jokainen kieli on tunnustava Isän Jumalan kunniaksi – Jeesus Kristus on Herra. Kerran me näemme hänet kasvoista kasvoihimme ja tiedämme lopullisesti kuka Hän on.

Erilaisia ihmisiä kohdatessa on väistämättä joutunut miettimään kuka tässä on oikeassa ja mistä voin tietää että se olen juuri minä, joka tulkitsen Raamattua tai vaikkapa luomiskertomusta oikein? Epäilen, ettei kukaan ihminen lopulta tulkitse täysin oikein. Mikä siis on todella tärkeää ja mikä ehkä kuitenkin vähemmän olennaista? Eikö kristinuskon ydin ole lyhykäisyydessään: ”Sillä niin paljon on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen Poikansa, jottei yksikään, joka Häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.”

Raamatussa kohtaamme Jumalan, jota Johannes kutsuu rakkaudeksi.

En voi kuvitella rakkautta väittelemässä kasteesta. En voi kuvitella häntä pilkkaamassa evoluutioon uskovia. En voi kuvitella rakkautta luokittelemassa ihmisiä. En voi kuvitella rakkautta halveksimassa ketään.

Armahtakoon Jumala minua, kun kuvittelen olevani enemmän kuin olen ja tietäväni enemmän kuin tiedän.

Kuninkaan paluu